Ensin hiekkarantoja ja vähitellen, kohti Italian kengän korkoa ajettaessa, rantaviiva nousee ja muuttuu karummaksi.
Olimme luonnonsuojelualueella, jota rikkoo melko tasainen nauha kesäajan lomakaupunkeja. Kaikki täysin autioita joulukuussa. Yksittäinen kalastaja jollakin kallionjyrkänteellä, muutama nuori mies aikaa viettämässä tyhjällä parkkipaikalla. Lainatakseni Tuure Kilpeläistä: Missään ei kettään...
Vihdoin kolmanteen kylään ajaessamme näytti lupaavalta: autoja ravintolan edessä! Kyllä, sukeltajan pukuja kuivumassa - jossain on ihmisiä. Kahvilakyltti, ja joku terassilla.
Miten kävi?
Ei, kahvila on kiinni, ei mahdollisuutta edes kenttälounaaseen, ei espressoon. Herran istutuksia sain kuitenkin kuvata, mutta yhtään ei juttua kuvien kyytipojaksi irronnut. Mies keskittyi kännykkäänsä, tuskin katsetta kohotti meihin päin.
Koko joulukuisen reissumme mielenpainuvin asia oli etelä-italialaisten sydämellinen ystävällisyys. Ihan koko matkan, oltiinpa sitten miljoonakaupungissa tai maaseutukylässä.
Kaikesta tästä myöhemmin lisää, mutta tässä siis todisteita tuon tuppisuun viherpeukalosta. Kieltäydyn uskomasta, että niistä pitää huolta vaimo tai äiti. Ei, nämä sukkulentit ovat tuon yrmeän tuppisuun heikko kohta, joita me voimme nyt yhdessä ihastella.
Siitäs sai!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti